Yarin 12 askelta on opettavainen pop-levy

Mullasta nousee auringon kultaa

Yarilta meni uuden rocklevyn tekemiseen seitsemän vuotta. Tämän kritiikin
kirjoittamiseen meni melkein seitsemän kuukautta.

Suonna Kononen

Onneksi Yari ei ole mikään Mascara tai Sitruunapippuri, josta ei ole kuin
päivänkritiikkiin. Yari ei ole levy-yhtiön markkinoinnin keksimä, Yari ei
hajoa, Yaria ei saa Anttilasta kympin laarista. Yarin levyjen kanssa ei
kannata pitää kiirettä.
Yari Knuutinen on yksi suurista. Hän avaa suunsa harvoin, mutta kun avaa, niin
silloin ollaan hiljaa ja kuullaan.
En ole varma, kumpi on ensimmäinen Suomi-rock-televisiomuistoni, Se vieraana
mahdollisesti jossain koulu-tv:n ohjelmassa vai Kollaa kestää Levyraadissa.
Kuitenkin kiinnostuin Siitä ala-astelaisen jääräpäisyydellä. Sen musiikissa
oli latausta. Kun tein niitä ensimmäisiä omia lehtiä, joita toimittajiksi
haluavat lapset universaalisti toisistaan tietämättä tekevät ja vanhempiensa
työpaikoilla monistavat, niin ensimmäisten rokkijuttujen joukossa oli Sen
esittely. Vuosi oli ehkä 1980.
Sinä vuonna ilmestyi Pahaa unta?, monen mielestä 1980-luvun Suomi-rockin
parhaita levyjä. Se on parisuhteellisuusteorian kulmakiviä: Yarin tekstit
siinä missä Jukka Peurasaaren kitarat vivisektoivat rakkautta terävillä
skalpelleilla. Teknisesti Pahaa unta? ei ole säästynyt ajalta, se soi jotenkin
ohuemmin kuin moni vanhempikin levy, mutta se on täynnä toinen toistaan
vahvempia lauluja: Kun valot sammuu, Häpeä, Ollaan naurettu niin kauan.
Olin 1980 pieni, oli muut huolet kuin haluuks yhä ystävän rakastajasta tai
jatkanko matkaa vai hyppäänkö. Mutta Se oli muutakin kuin konseptilevyjä
tekevä bändi, Se teki loistavia singlejä, ja niistä 1983 koottu singlekokoelma
Se soi. Se julkaistiin täydemmäksi pakattuna cd-versiona pari vuotta sitten,
ja parempaa vastinetta ei levyrahoilleen voi juuri saada. Joku muu,
Onksunkoskaantehnytmieli, Kadonneet ja Köyhän pikajuna ovat täydellisiä
poptutkielmia, helmiä raakku-rockin näljäisessä kidassa.

Äkkiä viime
kesänä

Sen jälkeisenä sooloartistina Yari on keskittynyt vähintään yhtä paljon
elokuvamusiikin tekoon kuin rockiin. Rakkauden kieli (1989) oli silatumpi
poplevy, jolle mahtui hyviäkin lauluja, Kristiinan ja Jos sulla on sisko niin
ota se mukaanin kaltaisia sävelradion pelastajia.
Aika näyttää, onko Apinoiden planeetta (1992) Yarin tour de force. Ihme se ei
olisi, jos olisi, koska levy on niin läpeensä hurja, materiaaliltaan vahva ja
omaleimaisesti sovitettu, mutta sellaista ei saa ääneen sanoa, koska Yari
julkaisee levyjä muutenkin liian punnitusti.
Juuri tähän liittyy se, että Kahtatoista askelta piti odottaa seitsemän
vuotta. Ja kun levyn sitten tämän vuoden helmikuussa kuuli, niin se kuulosti ^Ö
pettymykseltä.
Odotukset olivat korkealla. Levytyskokoonpanossa olivat mukana loistavan
ytimekäs rumpali Heikki Tikka ja Sen myöhempi basisti Eeva Koivusalo.
Ennakkotiedot kertoivat temaattisesta kokonaisuudesta, jonka laulut nivoutuvat
toisiinsa tekstien ja sävellysten tasolla.
Ja kun sen kokonaisuuden sitten kuuli, niin se kuulosti nipulta poplauluja ^Ö
Yari-standardien mukaan laimealta, jopa kliseiseltä nipulta.
Kuului muistumia kypsemmän iän Lennonin rakkauslauluista, eräänlaista
Love-folk-rockia, mutta myös lipeviä akustisia kitaroita Kesän viimeisissä
tuulissa, sietämättömän mairea laulutulkinta Puolet aamiaisesta -raidalla,
Yarin huonoin rivi ollaan hiljaa ja pannaan kaikki paikoilleen^Å
Oikeastaan en ollut uskoa korviani. Olisin halunnut kehua levyn, mutta en
voinut.
Tilanne ei ole popkritiikissä mitenkään tavaton. Kun Bob Dylan syksyllä 1997,
pitkän levytystauon jälkeen julkaisi albuminsa Time Out Of Mind, haukkuivat
tietyt maailman dylanologit levyn tuoreeltaan lyttyyn.
Muutamien kuukausien viiveellä kelkat alkoivat surkuhupaisasti kääntyä. Levy
oli sittenkin hyvä. Siinä ei ehkä ollut 60-luvun Dylan-tuotannon nerokkuutta,
mutta kuitenkin se oli Dylanin paras levy pitkään aikaan. Ehkä jopa
pariinkymmeneen vuoteen. Dylan oli onnistunut jälleen yllättämään kuulijansa,
tekemään jotakin uutta ja odottamatonta.
Samalla tavalla voi suhtautua Kahteentoista askeleeseen. Albumi on lainannut
nimensä anonyymien alkoholistien tavoiteohjelmasta ^Ö Yarinkin ohjelma on ehkä
kuulijansa kasvatusta.
Kaikki ei ole aina sitä miltä se ensimmäisellä kerralla kuulostaa. Tässä
maailmassa tarvitaan Neljää vuodenaikaa ja aivan varmasti myös 12 askelta.
Vaikeuksien kautta pääsee voittoon. Rappujen päässä on jotain, jonka vuoksi
kannattaa kavuta. Jotain semmoista tuli mieleen.

Ja kun odotan,
näen pimeässäkin

Yarin ansioita melodikkona ei voi kiistää. Jo Sen aikaiset cover-valinnat
Eloisesta Lui'in kertovat, että mies arvostaa dramaattisia poplauluja, joiden
melodioita ei tarvitse opetella tai muistella.
12 askeleelle mahtuu sellaisia kauniita ja tarttuvia sävellyksiä.
Dramatiikasta puhumattakaan ^Ö kuunnelkaapa, miten äänimaisema väreilee
odottaen kunnes kiehahtavat synteettiset jouset nousevat Alle kahdeksantoista
-kappaleessa.
Keinuva Onnen sirpaleita ja aseistariisuva kitarapop Seitsemän kuukautta ovat
melodisen osaston kärkeä, niitä lauluja, joita arvosteluissa yleensä sanotaan
artistin "tuleviksi klassikoiksi", koska ne jo sen ensimmäisen hätäisen
kuuntelun perusteella nostavat heikompien marsunpentujen joukosta päätään.
12 askeleella on myös tasaisempaa, melua pitämättömämpää materiaalia. Miksi?
Siksi, että Yari ei nyt tee Rakkauden kieli -poppia tai uutta maanista
Apinoiden planeettaa, vaan vielä harkitumpaa kokonaisuutta, jolla on
omanlaisensa draaman kaari.
Terävät pistot tuntuvat vielä terävemmiltä, kun ne hyökkäävät esiin pettävän
tasaisesta maastosta. Mitä, laulettiinko sävelradiossa paskasta? Tai Jumalan
vittuilemisesta?
Elämä, 12 askeleen ja Yarin kokonaistuotannon maailmassa ehkä vielä enemmän
parisuhde, on vuoristorata, joka ei ole pelkkää nousua ja laskua, vaan
enemmänkin tasaisempaa ja hitaampaa kolkuttelua ennen seuraavaa siirtymää.
Tämä on hyvin elokuvallinen tapa "leikata" rockalbumia ja vaatii kuulijalta
malttavaisuutta istua alas, ottaa kuulokkeet korville ja levyn lyriikkavihko
käteen.
Miksei sellaiseen muka olisi aikaa? Elokuva kestää kaksi kertaa kauemmin kuin
rokkilevy, eikä hyviä elokuviakaan katsellessa yleensä tarvitse tiskata tai
siivota.

Silmäys
tulevaisuuteen

En tiedä, onko Kahdestatoista askeleesta analysoitavissa elämää suurempi
teoreema tai lauseke. Tämäkin on kuitenkin pop-pop-pop-pop-musiikkia,
yksinkertaista ja siksi totta.
Yksi Yarin opetus on se, että odotamme taivaallisia tajuamatta nauttia
pienistä iloista (Onnen sirpaleita). Elämä on kuitenkin pääpiirteissään Taas
samanlainen päivä, jonka ikuisuudentunteet koetaan pieninä hetkinä (Jos avaan
silmät).
Toinen opetus on se, että elämä on kasvatusta niihin hetkiin, jolloin ei pidä
kääntyä takaisin isän ja äidin maailmaan (Alle kahdeksantoista).
Ne ovat tosia ja hyviä opetuksia.
Kahtatoista askelta voisi kuvailla Lokakuun yöt -kappaleen sanoilla: "Oot
alaston ja lämmin ja mua hämmennät hiljaa kämmenellä." Tämä ei ole
kovakouraista ja mahtipontista, vaan hyvin inhimillistä musiikkia.
En ole vielä saanut selville kaikkia albumin opetuksia. Valkoinen joulu ei
tunnu kantavan kesällä. En ole ihan varma, miksi mukana täytyy olla liian Twin
Peaks -tyyliin tehty elokuvainstrumentaali Oven takana ovi tai Rikoksen ja
rakkauden sinänsä mukava päätössovitus Kotini.
Tiedän vastaukset noin seitsemän kuukauden kuluttua. Sinä iltana en enää
ihmettele ett' milloin herään, vaan valaat sukeltavat esiin.
Sitä odotellessa voi kuunnella loistavaa poplevyä. Lempeä komppipellin kolke
Puolessa aamiaista tai Seitsemässä kuukaudessa. Autereisen seisahtunut
tunnelma Kesän viimeisissä tuulissa. Avaruuksiin vievä loppusyöveri
Auringonpimennyksessä. Onni on pienistä oivalluksista kiinni.